I hope for a normal life

Tunnen itteeni itsekääksi..
Oonko mä itsekäs?
Tekeekö se musta itsekkään?
Jos toivon itelleni normaalia elämää.

Elämää ilman eds ja sen tuomia kipuja.
Sen tuomia ruoka ja suolisto ongelmia.
Sen tuomaa ikuista masennusta.
Ahdistusta, pakko ajatuksia, ääniä, tinnitus, itsetuhoisuutta jne.
Loputon lista vaan jatkuu.

Miks mä en voi olla aidosti onnellinen ja Ikonen.
Miks pitää olla kokoajan kulissi päällä
Että kaikki olis hyvin vaikka mikään ei ole hyvin.

Okei normaaliuus on suhteellinen käsitys.
 Ja tietyistä asioista voi tulla normaalia itselleen jos jotain asiaa tekee/tapahtuu jatkuvasti

Kuten mulle jatkuvasti sairaalassa ja lääkäri käynneistä on tullu normaalia.
Jatkuvasta kivusta on tullu normaalia.

Kaikki ne asiat mitä mä pidän normaalina ei oo muille normaalia.
Sen takia haluisin elämän joka olis ilman kaikkea sairauksia jne.

Sellasen perus normaalin.
Jotkut miettii ja ponnistelee sairauksien kanssa joista voi parantua.
Mä en koskaan..

Viime aikoina ollu just se fiilis et miks mun pitäs ponnistella eteen päin.
Sillä se kaikki on turhaa.

Mun kaikki asiat tällä hetkellä on erittäin huonosti.
Mun aivot vaan kiduttaa mua.
Nään painajaisia joka yö.
Meen mä missä vaan.. ajattelen koko ajan ja nään mielikuvia.
Vaikka esim kävelen sillalla.. nään heti mielikuvat et hyppää siitä. Istun autossa nään mielikuvan et hyppäsin liikkuvasta autosta.

Tuntuu vaa et kaikki on turhaa...
Kaikki yrittäminen kaikki..
En mä tästä parane/parannu